Onpas meidän blogissa ollut hiljaista! Pahoittelemme. Pitäisi kenties keksiä konsepti "helmikalenteri," jossa päivittäin odotettaisiin jotain hienoa huipentumaa... niin, enää täytyy vain keksiä se konsepti (eli huipentuma). No, tässä yksi ehdotus, mutta sen toteutus olisi vain joka neljäs vuosi, eli karkausvuosi ja 29.2 odotus. Siitä puheenollen, näimme eilen leffan "Leap Year" (Karkausvuosi), jossa oli hyvinkin romanttinen karkausvuosipäivänviettoidea (öö, kaikki sanat putkeen?)... Käykääpä katsomassa.
Niin, blogissa on ollut hiljaista mutta oikeasti vilinää on riittänyt. Eräs hyvä ystäväni kysyi tässä hiljattain, miltä arki täällä tuntuu. Onko arjessamme jo oikeasti arjen tuntua, vai kuluvatko "arkisetkin," eli rutiinien täyttämät, päivät ilmetellessä uuden kulttuurin vivahteita. Vastaus? Ensinnäkin, oikein hyvä kysymys Katri! Olen pohdiskellut tätä koko viikon. Ja päätynyt siihen, että vastaus on sekä kyllä että ei - arkea on, mutta niin on ihmettelyä.
Esim. ihmettelen miksi kaduille on yhtäkkiä ilmaantunut kuolleita litistyneitä ISOJA rottia? Näin sellaisen taas tässä muutama päivä sitten.
Tästä kuvasta näkee juuri sopivasti, ei liikaa eikä liian vähän ;)
Ihmettelen, miten järkyttävää liikenne täällä on. Se on kaoottista ja arvaamatonta, hämäävän "pientä" (ei tämä lopulta mikään suurkaupunki ole, eikä täällä ole useampikaistaisia teitä kuin muutamia, eivätkä nekään ole mitään motareita). Mutta, vaarallista. Luin lehdestä jokin aika sitten, että täällä PP:n (eli pääkaupunki Phnom Penhin) kaduilla kuolee 4-5 ihmistä päivittäin. Jonkin arvion mukaan. Itse en ole nähnyt kuin yhden kolarin, mutta eräs ulkomaalainen perheenisä kertoi tässä pari päivää sitten ajaneensa tuktuk-kärrytaksilla pienen poikansa kanssa aivan kuolonkolarin ohi. Moottoripyöräilijä oli kaatunut pyörältään, kypärää ei ollut, ja siinä hän makasi kuolleena tien varrella. Miten surullista, ja miten tavanomaista, ja siten järkyttävää.
Sen sijaan, reagoin viime viikolla aivan paatuneesti toisen kolarin suhteen, ja sen itse kuulin ja jälkipyykin näin. Olin tiskaamassa keittiössämme, kun kuulin selkeän peltikolarin rysäyksen. Ääni on minulle (Upu) tuttu jo Kiinasta, harmillisesti! Kuului selkeä peltinen PAM! Ja hiljaisuus. Kiinassa kuulin sängyssä yöllä valvoessani viereiseltä (siis talomme viereiseltä) motarilta kolarin, ja odotin kauhistuneena mitä rysähdyksen jälkeen seuraisi - pitäisikö MINUN lähteä karmealla kiinan taidoillani soittamaan ambulanssia paikalle, vai mitä..??! Kului pari sekunttia ja kadulta kantautui sielua huojentavat riitelyn äänet! Kaikki siis hyvin, sillä henki pihisi uhrilla ja syyllisellä niin hyvin että happea riittii huuteluun.
Eli sama homma täällä. Odotin siis aivan rauhassa (tällä kertaa rauhassa, huom!) jälkipyykkiä. Kuulin Tanen avaavan parvekkeen oven ja koska hänkään ei mitään kummempaa huudellut päättelin kaiken olevan ok. Pesin tiskit rauhassa pois ja vasta vartti myöhemmin kurkkasin itsekin ulos kadulle. Siellä oli katumaasturi sivuttain kadulla, siis ei kyljellään eikä katollaan vaan normaalisti paitsi kaistaan poikittain asettuneena, ja vieressä mopo. Ympärillä toistakymmentä rauhallisesti tuumailevaa phnompenhiläistä. Ei verta eikä mitään kummempaakaan. Siitä rysähdyksestä selvittiin säikähdyksellä, siis onnettomuudessa mukana olleet sekä me naapurit.
Tämän episodin jälkeen mietin olenko jo näin paatunut. Kuulen kolarin, enkä tee muuta kuin jatkan tyytyväisenä tiskaamista. Hmm...
Niin, ja se ensimmäinen liiskaantunut rotta. Katri kysyi senkin taustaa. Rotan elämäntarinasta en tiedä mitään, mutta kohtasimme viime sunnuntaina kirkon edessä. Olin potkaista sitä lituskaa, mutta (onneksi) huomasin reiska rotan ajoissa ja hypähdin sen yli ja askel myöhemmin kirkon portista sisään. Ihan tavallista. Ei mitään kummallista.
Vakavammin, suoritin tänään Amerikan sydänliiton akreditoiman ensiapukurssin loppuun. Sain päivitettyä ensiaputaitoni, etenkin lastenhoidon kannalta, ja opin paljon kiinnostavaa. Ihmiskehosta, uusista tutkimustuloksista ja Kambodzhasta. Niin ja tietty Amerikasta, kurssi kun oli hyvin USA-painoitteinen. Sain uutta, innostavaakin, osaamista ja halun oppia lisää. Mutta samalla jonkin verran syvemmän huolen olosuhteista täällä Kambodzhassa.
Täällä et soita 911, etkä 112, etkä välttämättä sitä 119-numeroa joka jonkin sortin ambulanssin saattaisi tuoda paikalle.
Kysymys, kaupungissa, on, miten potilas saadaan mahtumaan tuktukiin.
Tämä ei ole vitsi vaan oikeasti elämän ja kuoleman kysymys, hätätilanteessa.
Maaseudulla... apu on oikeasti kaukana.
Sodan runteleman ja hiljattain uudelleen rakennetun koulutusjärjestelmän takia maassa on vielä paljon tekemistä, lääkärien kouluttamista, sairaaloiden perustamista, mutta ennen kaikkea kansalaisten tiedottamista. Kyse ei aina ole monimutkaisista asioista.
Amerikkalainen ensiapukouluttaja kertoi innostuneesti, kuinka ensiapukoulutus on saanut alkunsa Suomesta, esim. Anne-nuken käyttö (surullinen mutta aika inspiroiva tarina siinä...). Hän kävi läpi CPR:n perusteita, itse asiassa kävimme asioita läpi useita tunteja. Ja harjoittelimme ja harjoittelimme. Silti lopussa eräs paikallinen osallistuja rohkeni kysyä: mihin tätä käytetään?? Miksi me painelemme näitä nukkeja? Aivan. Lähtekäämme rohkeasti ja avoimin sydämin liikkeelle, ja tosi on että meillä on jokaisella paljon opittavaa, oli kyse sitten tämän maan arjesta tai vaikkapa ihmisen kehosta, anatomiasta. Missä se sydän sijaitsikaan? Hyvä lähtökohta on se, että se on a) olemassa b) vieläpä paikallaan!
No comments:
Post a Comment