MONDULKIRI

Meillä oli hiljattain mahdollisuus vierailla ensi kertaa Mondulkirin maakunnassa, meidän tulevalla työ- ja asuinpaikkakunnalla! Matka oli todella jännittävä! Varhain tiistaiaamuna hyppäsimme Mondulkiriin suuntaavaan minibussiin kolmen Suomen Lähetysseuran kollegamme kanssa, seuranamme siis kehitysyhteistyöjohtaja Maria Immonen Suomen päätoimistosta sekä Mekong-Oseaania kehitysyhteistyö koordinaattorit Anu Vasamies (myöskin Suomesta) ja Eeva-Maria Stayton (Phnom Penhistä).

Ajoimme Sen Monoromiin, Mondulkirin maakunnan pääkaupunkiin, n. 6 tunnissa ja vietimme siellä kaksi yötä ja yhden kokonaisen päivän. Matka takaisin veikin tunnin pari pidempään, sillä tasaisimmalla ja luotettavimmalla tieosuudella minibussin vaihteet katosivat taivaan tuuliin... Köröttelimme sitten 100 km/h tuntivauhdin sijaan leppoisaa, mutta hurjan hikistä, vauhtia. Niin, tosiaan, myöskään ilmastointilaite ei enää ensimmäisen tunnin jälkeen toiminut, siispä matkanteko oli vähintäänkin tukalahkoa ja pahimmillaan hyvinkin löylykisan kaltaista hikistä puuhaa!

Ihmeen kumma, poikasemme jaksoi upeasti nämä vaativat etapit. Hän istui milloin turvaistuimessaan milloin lyhyesti äidin sylissä, vaippasillaan, kylmä märkä rätti ja irtotuuletin viilentämässä. Viihdykettä oli laululeikeistä pehmoleluihin, helistimestä piirtoalustaan, eväistä isän kännykkään... Elämyksellisin viihdyke taisi kuitenkin olla Skuon-nimisen taukopaikan hämähäkkitarjonta.

Pikkukaupunki on nimittäin erikoistunut hämähäkkien valmistamiseen, ellei jopa syömiseen. Oli hämäkäkin paikallinen suosio mikä tahansa, niitä oli joka tapauksessa kori tolkulla myynnissä bussiasemalla. 6-10 vuotiaat lapset yrittivät innokkaasti myydä näitä friteerattuja tarantelloja (vai-mitä-ne-oli?) ja kieltämättä huomattavasti herkullisemmilta näyttäviä tropiikin hedelmiä. "Mädääm, you want mango? Ostathan vauvallesi? Rouva, minkä ikäinen sinä olet - olet NIIN nuoren näköinen!! Rouva, ensi kerralla ostathan minulta? Minun nimi on..." Jne. Kaikki tämä keskustelu samalla kun lapsukaisen paitaa pitkin hiipii huiman pitkäraajainen ja karvainen -elävä!!!!- otus, kauhuelokuvista tuttu Hämähäkki. Sekä hämikset että muut mutusteltavat jäivät Skuoniin, kun kaasuttelimme seuraavaa pölyistä kylää kohti.

(Rohkeimmat voivat vilkaista tätä bongaamaani videota samaisesta paikasta: http://www.youtube.com/watch?v=fIdVfnrlMRE)

Tämä oli joka tapauksessa vasta lyhyt pyrähdys kiehtovaan ja kuvankauniiseen Mondulkiriin, mutta kiintoisa reissu joka tapauksessa.

English:

We had the chance to visit Mondulkiri, our future work site and to-be-home, for the first time this week!!! How exciting! Tuesday morning we hopped in a Mondulkiri-headed minivan together with three FELM colleagues, director of development work Maria Immonen and Mekong-Oceania development work coordinators Anu Vasamies and Eeva-Maria Stayton. We drove to Sen Monorom, the capital of Mondulkiri province, in just about six hours, spent two nights and one full day there and drove back in seven hours on Thursday. The trip back took that hour or so longer as our minivan seemed to loose it's momentum... on the best bit of road! So instead of whizzing through rice fields at 100 km/h we drove a pleasant but terribly sweaty 40 km/h. Yes, sweaty because after the first hour or so the aircon (too) stopped working. It was stuffy, it was sweaty. It was almost like a sauna in there...

Amazingly our lil' one managed just fine with these trying road conditions. It was, after all, a rocky road too. Most of the time he sat in his secure car seat but at times he cried out for the comfort of mom's lap. A portable minifan and a wet cold blanket helped cool the little fellow down. For entertainment we had dad: from his games and toys to daddy's mobile phone... Probably the best show of them all was at Skuon.

This little town, you see, is specialized in preparing spiders, yes, spiders!! Whether the locals actually eat them or like to eat them is one thing but what is for sure is that the bus station at Skuon is packed with fried spider vendors. Little kids between the age of 6 and 10 carry around heaving baskets full of fried -and live!!!- tarantulas (or-whatever-they-are) and they are the most eager saleskids. "Madam, you want mango? Buy for baby? Madam, how old are you? You look so young!!! You 19!! Right...? Madam, next time you buy from me? My name..." And so on. Despite this very charming conversation I didn't try the spiders. Very objectively, the tropical fruits looked so much more yummy anyway...

(For the bravest of our readers, someone's homevideo from Skuon: http://www.youtube.com/watch?v=fIdVfnrlMRE)

Anyway, this was only a quick first glimpse of Mondulkiri for now but a fascinating one nonetheless!

English:

There we were, standing on the red soil of future home hilltops. Mondulkiri truly is Cambodia's final frontier and so unique that it doesn't really feel like Cambodia at all! After Phnom Penh's +36C day temps Sen Monorom's +17C nights felt refreshing to say the least. The strong cool gusts of wind may have made dry red dust cover us from head to toe and invade all our belongings but it was also invigorating! The sound of big old trees, grassy meadows, dry earth... I can think of nothing better to describe the experience than "wuthering heights," frankly. "To blow with a dull roaring sound," and it was just that wuthering that woke Milo up at 3 am on the second night there. He woke up and sat in his mosquito-proof travel tent, silent and round-eyed... Not scared but more amazed. The wind really was quite something that night, making the window panes rattle and shake, and the chill of the night was exotic even to us Cambodianized Finns. How wonderful it was to get to (ie. not have to but to choose to) wear long sleeves! Funny the small joys of life.

Suomeksi:

Olimme sitten vihdoin siellä, seisomassa tulevan kotipaikkamme punamultaisilla kukkuloilla. Mondulkiri on tosiaankin Kambodzhan kaukaisinta rajaseutua eikä se tunnu Kambodzhalta lähes ollenkaan. Phnom Penhin päivittäisen +36C paahteen jälkeen Sen Monoromin +17C yöt tuntuivat lievästi sanottuna virkistäviltä. Kukkuloilla puhaltava voimakas tuuli sirotteli päällemme punamultaa ja olimme muutamassa hetkessä punaisia kiireestä kantapäähän, tavaroinemme kaikkinemme. Tuulen navakka tuiverrus, kuivat pitkän ruohon peittämät kukkulat ja käsittämättömän kirkas öinen tähtitaivas.

Luonnon läheisyys taisi olla Milollekin niin vahva elämys, että hän heräsi kello 3 yöllä, keskellä matkahyttystelttaansa, suurisilmäisenä. Ei niinkään pelokkaana, mutta ihmeissään. Sinä yönä tuuli olikin sen verran navakka, että mökkimme narisi ja paukkui ja sen ikkunat helisi. Kokemuksessa oli jotain hyvin tuttua... ihan niin kuin alkusyksyn mökkireissu Suomessa! Vain järvi, se virkistävä lähde, puuttui, mutta tämä oli silti kerrassaan virkistävä kokemus. Olipa muuten ihanaa pitää pitkästä aikaa pitkähihaista paitaa!

For our family the goal of this short trip was to get the first glimpse of Mondulkiri, see Sen Monorom for ourselves, get a feel for province life, and, of course, to meet the people living and working up there. We had the opportunity to meet our future colleagues at the ICC office there but also to interact with some other locals. In the picture above, Milo meets Moghul, his first Mondulkiri mate!

Perheellemme tämä lyhyt matka mahdollisti ensi vilauksen Mondulkirista. Saimme nähdä Sen Monoromin omin silmin, saada tuntumaa maakuntaelämään ja tietenkin tutustua siellä asuviin ja työskenteleviin ihmisiin. Meillä oli mahdollisuus tavata tulevat kollegamme ICC:n toimistolla. Lisäksi tutustuimme joihinkin muihin mondulkiriläisiin, mm. Milon uuteen kaveriin Moghuliin!

And all that socializing can be pretty tiring but thankfully provincial life has it's special comforts, such as naps outside in the fresh cool air. The freshness I already miss and I will never forget the brilliance of the starlit sky out there. One day was obviously not enough and we await our return with new adventures in mind.

Kaikki tämä sosiaalisuus oli välillä vähän väsyttävääkin, mutta onneksi maakuntaelämä tarjoaa aivan uniikkeja mukavuuksiakin, esim. päikkärit ulkona raikkaassa ilmassa. Itse jäinkin jo kaipaamaan tuota raikkautta enkä tule koskaan unohtamaan sitä häikäisevän hienoa tähtitaivasta! Yksi päivä Mondulissa (kuten jo tuttavallisesti sitä kutsumme) ei mitenkään riitä. Odotamme innolla tulevia seikkailujamme!