LÄHETTIKIRJE HELMIKUU 2010 UPU & JAN-EERIK LEPPÄNEN
Näkymä oli kuin elokuvasta: keskellä tyhjää rahtihallia oli kontti, johon oli tuoreella spray-maalilla kirjoitettu yksi sana – LEPPANEN. Hallin avaruus ja tyhjän tilan tuntu korosti lentorahtikontin mitättömyyttä, mutta toisaalta samainen kontti oli juuri matkannut mantereen halki seuraten meitä Kaakkois-Aasiaan. Kontti oli jokin aikaa sitten tuotu rahtihallin metalliverkolla erotetusta tilasta ja hetkeen kukaan lentokentän kymmenistä kambodzhalaisista työntekijöistä ei kiinnittänyt konttiin mitään huomiota. Voisiko tämä olla totta? Saammeko todella nyt – tällä hetkellä – lunastaa rahdin ja viedä sen yöpymispaikkaamme? Hyvänolontunnetta ei kestänyt kahta ajatusta kauempaa, kun samalla hetkellä näin rahtiviranomaisten kävelevän mattoveitsi kädessä laatikoitamme kohti. ”ATEI, ATEI, ATEI!!!” Juoksin perässä ja yritin kieltohuudoilla estää tapahtuvaa. Turhaan, sillä veitset napsauttelivat jo auki pakkausnauhoja, teippejä sekä pahvikartonkia. Laatikoiden avauduttua koko sisältö tyhjennettiin betonilattialle: lakanoita, kattiloita, astioita… onni oli ilmeisesti tällä kertaa myöten, sillä viidestätoista laatikosta vain kaksi kävi läpi lentokenttäviranomaisten inventaarion, jonka jälkeen koko rahti oli lopullisesti tullin puolesta ”vapaa lähtemään”. Kollegani Sovann, joka oli ollut alusta lähtien avustamassa rahdin klaaraamisessa kehotti pitämään vauhtia; kontti tulisi lastata avolava-autoomme mahdollisimman nopeasti, ennen kuin rahtiosasto esittäisi uusia vaatimuksia jotka lykkäisivät rahdin poisvientiä lentokentältä. Auto käynnistyi. Rahtilaatikot olivat tukevasti lavalla ja osittain auton takapenkillä. Olin epäuskoisen ja helpottuneen olotilan vallassa; päivä läheni vasta puoltapäivää mutta tuntui kuin suuri vuori olisi juuri äsken ylitetty.
Palatkaamme edelliselle viikolle jolloin tämä tarina sai alkunsa.
Olin tavannut Sovannin, järjestömme toimistoasiamiehen jo Kambodzhaan saapumisen jälkeisenä päivänä, joten puhelimessani välkkyvä puhelinnumero ei ollut minulle tuntematon. ”Hello, it is Sovann, your freight has arrived.” Sovannin kertoessa rahdin saapumisesta olin ilahtunut, rahti oli tosiaan matkannut yhteensä vain viisi vuorokautta Suomesta, aivan kuten olivat Helsingissä luvanneet. Kambodzha ei olekaan Suomeen nähden maailman äärissä! Sovann sanoi olevan turhaa hakea rahtia nyt kun kello oli jo yli kymmenen aamupäivällä; tämän asian vuoksi tulee jonottaa toimistoissa jo aamuvarhaisesta lähtien. Siirsimme suosiolla reissun seuraavaan päivään. Seuraavana aamuna, tarkalleen kello seitsemän, Sovann odotti minua ”venäläisen torin” sivukadulla, jossa sijaitsi väliaikainen kortteerimme. Matka keskustaan ei kestänyt autolla pariakymmentä minuuttia kauempaa, mutta parkkeeraus keskustan tullitoimistossa osoittautui vaikeaksi sisäpihan ollessa viimeistä ruutua myöten täynnä suurikokoisia maastoautoja. Asettauduimme pitkälle käytävälle odottamaan tullitoimiston aukenemista. Toisia asiakkaita näkyi nojailevan pitkin poikin sisäpihalle avautuvaa parveketta, he myös odottivat pääsyä toimistoon. Kellon tullessa 7:30 ehdotin Sovannille astumista sisälle toimistoon. Hän näytti empivän hetken, sillä kukaan muukaan ei ollut tehnyt ratkaisevaa siirtoa. Päätimme astua sisään toimistoon. Sovann näytti minulle paikan johtajaa vastapäisessä tuolissa. Sain Sovannilta toimintaohjeet: minun ei tulisi puhua mitään, äänetön läsnäolo riittäisi. Sovann ojensi paperit johtavalle virkamiehelle, hän nyökkäsi ja kirjoitti puumerkkinsä tullitodistukseen jonka jälkeen viittoili oven suuntaan. Tämä oli merkiksi meille siitä, että meidän oli aika poistua toimistosta, hänen puolestaan asia oli loppuun käsitelty. Tapahtuneesta kiitollisena Sovann nyökkäsi virkamiehelle pariin otteeseen, sekä noukki virkamiehen pöydältä esillä olevat paperiroskat jätekoriin. Poistuimme toimistosta ja siirryimme kerrosta alemmaksi, jossa meitä oli vastaanottamassa astetta alempi virkamies. Tässä vaiheessa tullipapereissamme oli kaksi punaista leimaa.
Palasimme keskikaupungin tullivirastoon vielä seuraavana päivänä, tapasimme samaiset virkamiehet ja saimme papereihin uudet, mutta mielestäni niin samannäköiset leimat. Tässä vaiheessa meillä oli kasassa tarvittavat luvat mennä lentokentälle. Elettiin perjantaita ja viikonloppu siinsi edessä. Harmillisesti rahdin pyyntiimme tuli välttämättä kahden päivän tauko, sillä tämänkaltaisia asioita oli mahdollista käsitellä vain arkiaamuisin. Seuraavan viikon maanantai-aamuna suuntanamme oli vihdoin Phnom Penhin lentokentän rahtihallit. Ensimmäisenä tulisi maksaa lentokentän säilytysmaksu, joka perustui tavaroiden varastoimiseen lentokentällä niiden saapumispäivästä laskettuna. Kahden erillisen toimistokäynnin jälkeen rahtimaksu oli kunnossa. Tämän jälkeen seurasi lukuisia käyntejä lentokentän väliporrasvirkamiesten toimistoissa ja papereidemme koristelua lukuisilla punaisilla ja sinisillä leimoilla. Jossakin vaiheessa aamupäivää meille selvisi, että meidän täytyisi tulla kentälle seuraavana aamuna uudestaan, yksi aamupäivä ei kuitenkaan riittäisi paperisodan selvittämiseen. Varhain seuraavana aamuna minut johdatettiin lentokentän kahden johtavan virkamiehen huoneisiin. Näihin toimistoihin ei alemmilla virkamiehillä ei ollut asiaa; minulle osoitettiin vain ovea, josta minun tulisi yksin kulkea ja kohdata johtajat. Johtajien huoneissa ei turhia repliikkejä lausuttu; johtajat eivät nostaneet edes silmiään tullipapereista allekirjoitushetkellä. Mutta mikä tärkeintä, sain tärkeät leimat papereihini myös johtajilta! Tässä vaiheessa alkoi olla toiveikas olo rahdin kotiuttamisesta. Viimeiset toimistokäynnit rahteja valvovien viranomaisten toimistossa tuntuivat enää muodollisuuksilta, sillä näin jo etäältä lentokontin ja nimemme pahvilaatikon ulkosyrjässä. Kädessäni oli alkuperäinen rahtitodistus, siinä oli 14 leimaa. Olimme vierailleet yhteensä 26 eri toimistossa selvittämässä rahtiasiaamme.
*
Rahtiseikkailumme jälkeen pääsimme osallistumaan paikallisen työnantajamme, International Cooperation Cambodian (ICC) laatimaan orientoitumiskoulutukseen. Kuukauden koulutuksen aikana olemme tutustuneet järjestön toteuttamiin kehitysohjelmiin eri puolella Kambodzhaa, maan kulttuuriin ja yhteiskuntaan, meille on esitelty asuinkaupunkiamme Phnom Penhiä sekä maan lähimenneisyyttä. Kaikissa tekemisissämme yhteistyöjärjestömme työntekijät ovat olleet joustavia ja ystävällisiä ”kulttuurillisia tulkkeja” mikä on helpottanut suuresti sopeutumistamme Kambodzhaan. Apua olemme saaneet melko lailla kaikkea viisumin uusimisen ja mopotaksi-sanaston väliltä. Marraskuun toisella viikolla työpaikkamme väki suuntasi Battambangin kaupunkiin, Luoteis-Kambodzhaan ICC-järjestön vuotuisille työntekijäpäiville. Näillä päivillä meille tarjoutui hieno mahdollisuus tutustua uusiin kollegoihimme sekä rakentua raamatunopetuksesta. Marraskuussa alkoi myös varsinainen päivätyömme khmer-kielen parissa. Kielikouluun meille on varattu aikaa yksi vuosi. Tämä aika tuleekin olemaan tarpeen, sillä khmeriä pidetään suomen rinnalla eräänä maailman vaikeimmin opittavista kielistä. Khmerissä on oma aakkostonsa joka pohjautuu Intian muinaiseen sanskritin sekä paalin kieleen. Kirjoitusjärjestelmä on vanhaa perua, eikä ole aina niin käyttäjäystävällistä. Olemme kuitenkin tyytyväisiä kielikoulumme alkuvaiheeseen; aakkoset olemme jo käyneet läpi joten edessä on paljon lukuharjoituksia sekä käytännön tilanteiden harjoituksia. ”Somtou, som nijei piasaa khmai”, eli anteeksi, voitko sanoa sen khmer-kielellä!
❃
Kiitosaiheet:
➵ Olemme löytäneet hyvät khmer-kielen opettajat
➵ Kodin löytyminen
➵ Sydämellinen vastaanotto Kambodzhaan
Rukousaiheet:
➵ Terveyttä ja päivittäistä varjelusta liikenteeseen
➵ Kieliopinnoissa eteneminen
➵ Lähiaikoina tuleva matka työalueelle Mondulkirin maakuntaan
No comments:
Post a Comment